Tulevaisuus on hiiltä sitovissa materiaaleissa

Noin 400 gigatonnia jäljellä 1,5 asteen lämpenemistavoitteen “hiilibudjetissa”, ja ~40 gigatonnin päästöt vuosittain. Siinä lyhyesti, missä tällä hetkellä mennään tämän ns. virallisen ilmastotavoitteen saavuttamisen reunaehtojen kanssa. Puhe aiheen ympärillä on kasvanut melkeinpä räjähdysmäisesti, mutta tekojen kanssa on huomattavasti hiljaisempaa, erityisesti niiden tekojen suhteen, joilla on todellista merkitystä seuraavien 10 vuoden aikana. Globaalit päästöt notkahtivat muutamalla prosentilla pandemian myötä, mutta ennusteiden mukaan tänä vuonna rikotaan jälleen ennätyksiä. Rakennusala ei tee vähähiilisyystyön suhteen merkittävää poikkeusta, ainakaan hyvään suuntaan.

Myös rakennusalalla on toki viimeisten vuosien aikana saavuttu tilanteeseen, jossa ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon, ja jossa kaikilla toimijoilla alkaa olemaan jonkinlaisia vähähiiliisyyssuunnitelmia. Tiukassa on kuitenkin perinteinen ajatus siitä, ettei rakentamisessa käytetyillä materiaaleilla ole suurtakaan merkitystä ilmastomielessä. Tulevaisuuden vähähiilistä rakennettua ympäristöä kehitetään aiheuttaen niin massiivisia valmistusvaiheen päästöjä, ettei yli elinkaaren vähähiilisyydestä voi puhuakaan. Betonia, terästä, alumiinia, lasia ja asfalttia käytetään vimmaisesti rakennettaessa ”kestäviä” ja jopa ympäristösertifioituja rakennuksia ja tuotettaessa infrastruktuuria. Ympäristösertifikaateilla, tai muuten vain jonkinlaisilla kestävän kehityksen tavoitteilla, saadaan hyvä mieli ja voidaan sulkea silmät siltä tosiasialta, ettei näistä materiaaleista rakennettu talo ole koskaan ympäristömielessä kestävä, ainakaan nykyisillä valmistusmenetelmillä ja raaka-aineilla. Varmasti tämä asia hyvin ymmärretään siellä missä päästöjä lasketaan ja asetetaan edes hiukan perspektiiviin, mutta ihminen on mestari sulkemaan silmänsä ongelmilta, jotka eivät ole konkreettisesti niiden silmien edessä näkyvissä. Ja yritysmaailmassa tietenkin raha ratkaisee paljon, eivätkä radikaalit muutokset useinkaan tule ilman alkuvaiheen kustannuksia.

Vaikka nyt hyppäänkin hiukan sivuun pääaiheestani, niin kerron kuitenkin pienen edellä mainittuihin ympäristösertifikaatteihin liittyvän tarinan. Kysyin taannoin eräältä johtavaa rakennusten ympäristösertifiointijärjestelmää edustaneelta konsultilta, että miksi minun mielestäni näyttää siltä, etteivät asetetut raja-arvot ole kovin kunnianhimoisia, eikä sertifikaatti näin ollen kerro ainakaan oleellisesti paremmasta ympäristösuorituskyvystä. Vastaus oli varsin rehellinen: he eivät voi asettaa kovin kunnianhimoisia raja-arvoja, koska silloin niiden saavuttaminen koettaisiin turhan hankalaksi, eikä heidän bisneksensä pyörisi.

Tähän vaiheeseen asti jaksanut lukija saattaa pudistella päätään epäilyksestä – usko rakennusvaiheen päästöjen vähämerkityksisyyteen kun istuu tiukassa. Joku ehkäpä jätti jo keskenkin pohtien, että kylläpä voi kirjoittaja olla väärässä. Annetaanpa siis vähän lukuja väitteiden tueksi. Muutamia vuosia sitten esitetyn arvion mukaan koko maailman jäljellä oleva hiilibudjetti 1,5 asteen lämpenemiseen kuluu pelkästään infrastruktuurin tuottamiseen, jos alempien kehitystasojen maat saavuttavat kehittyneet taloudet infrastruktuurin määrässä per henkilö. Eikä tässä laskennassa ole mukana näiden kehittyneiden talouksien samaan aikaan tapahtuvaa tuotantoa. Nopeasti kehittyvistä talouksista esimerkiksi Kiinassa kiinteän pääoman tuotanto on ollut jopa suurin päästösektori lähivuosina. Koto-Suomessamme Tampereen kaupunki selvitti hiljattain rakentamisen päästöjä kaupungissa (Tampereen kaupunki 16.12.2021), ja löydös varmasti yllätti monet. Vähäpätöisen määrän sijaan tuloksena oli 206 kilotonnia hiilidioksidiekvivalenttia vuonna 2020, josta noin puolet betonin aiheuttamia päästöjä. Tämä on samaa suuruusluokkaa kuin ns. perinteisten päästösektoreiden, lämmöntuotannon ja liikenteen, päästöt samana vuonna.

Tai kenties olen väärässä viitatessani epäuskoisiin ajatuksiin tai tiukassa istuvaan luuloon rakentamisvaiheen päästöjen vähämerkityksisyydestä. Ainakin Ympäristöministeriössä tilanne tunnistetaan hyvin, ja muutoksen eteen tehdään töitä. Samaa ymmärrystä ei kuitenkaan ainakaan päällepäin näe, kun kävelee ohi rakennustyömaiden, vaikkapa Espoon nopeasti kehittyvällä metroratakaistaleella (olisikin kiinnostavaa nähdä laskelma Espoon rakentamisen päästöistä Tampereen malliin). Näitä työmaita katsellessa on vaikeaa nähdä, miten rakennusala voisi muuttua niin syvällisesti ja niin nopeasti kuin sen pitäisi muuttua ollakseen luomassa aidosti ilmastokestävää rakennettua ympäristöä ennen kuin aikaikkuna sulkeutuu.

Nykytilanteen kuvaamisen ja siitä marmattamisen jälkeen pääsen lopulta pääteesiini: tulevaisuus on hiiltä sitovissa materiaaleissa, jotka parantavat ilmaston tilaa sen lämmittämisen sijaan. Erityisesti uskon luonnonmukaisiin kasvipohjaisiin materiaaleihin, joiden avulla rakennetusta ympäristöstä voidaan luoda suuri pitkän aikavälin hiilivarasto, ja tehokas kiertokulku hiilinieluista ja varastoon. Viherrakenteilla voitaisiin myös tehdä paljon nykyistä enemmän hyvää, niin ilmasto- kuin monessa muussakin ympäristö ja hyvinvointimielessä. Myös monilla nykyisistä tärkeimmistä materiaaleistamme, kuten betonista ja teräksestä, kehitetyillä nollahiilisillä versioilla voisi olla tärkeä rooli, mutta niitä pitäisi saada markkinoille nopeasti. Kenties jo lähitulevaisuudessa myös suoraan ilmasta talteenotettua hiiltä itseään voidaan käyttää rakentamisessa. Haaste on kuitenkin valtava. Vaikka unohdettaisiin rahaan ja muutostarpeen hyväksymiseen liittyvät haasteet, pelkästään osaamisen näkökulmasta vaatimustaso on samaa luokkaa kuin taannoin käsityöstä tehtaisiin siirryttäessä. Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että ilmastokestävää rakennettua ympäristöä ei tuoteta betonista, teräksestä ja asfaltista – ainakaan sellaisina kuin nämä materiaalit tänä päivänä paikkansa rakennetusta ympäristöstä löytävät. Koulutus on siis kaikki kaikessa, mikäli haluamme selättää ongelman nimeltä ilmastonmuutos.

****

Jukka Heinonen työskentelee kes­tävän rakennetun ympäristön pro­fessorina Islannin yliopistossa. Hän on erikoistunut yhdyskuntaraken­teen ja elämäntapojen kestävän ke­hityksen haasteisiin. Hän on kehittä­nyt tutkimusotteita ja analyysimene­telmiä erityisesti rakennetun ympä­ristön epäsuorien ja ulkoistettujen päästöjen mallintamiseen sekä ra­kennusvaiheessa että käytön aikana. Hän kuuluu Reutersin 2021 julkaise­malla listalla maailman 1000 merkit­tävimmän ilmastonmuutostutkijan joukkoon, ja tuoreessa tutkimukses­sa hänet nimettiin maailman top-10 hiilijalanjälkitutkijan joukkoon.